Mun isä

 

Kohta tulee vuosi isän kuolemasta. Ajatukseni ovat käyneet useasti kuluneen vuoden aikana isän luona. Mun isä ei varmaan olis ansainnu mitään vuoden isä palkintoa, mutta jotakin hän osasi oikein minun suhteeni. Nykyisin puhutaan sukupuolineutraalista kasvatuksesta, isäni ei sellaisesta kuullutkaan elämänsä aikana. Kuitenkaan en muista koskaan isän mulle sanoneen ”mikä on naisen paikka”. Tai sitten minä olen aina ollut liian sopimaton minkäänlaisiin valmiiksi laitettuihin muotteihin. Isä opetti autoista kaikenlaista ja minulla oli kokoelma rekkoja, autoja, siinä ohessa hoitelin nukkeja. Leikki oli leikkiä, ilma että leikillä oli sukupuoli.

 

On isää ikävä. Ei siksi että en osaisi elämääni ilman isää. Ihan vain siksi, että meidän suhde oli niin hyvä. Mun pohjalainen isäni ei paljoa puhunut rakastamisesta tai muustakaan hempeyksistä, mutta mun isä oli aina valmis auttamaan. Opiskeluaikoina isä ei koskaan kysynyt "onko rahaa", vaan hän törkkäsi rahanipun takkini rintataskuun ja sanoi asemalla" tässä rahaa, niin pysyt viinoissa ja tupakissa". Toisin sanoen, ostin ruokaa ja sain juustoa leivän päälle.

 

Toisesta huolehtiminen on minusta suurinta rakkautta.

​

Viimeisen kerran kun isä muutti minut opiskeliasunnosta, oli hän vävynsä kanssa. Isä ja mieheni tulivat hakemaan minut Kuopiosta kotiin. Kotiin oli tulossa muutakin kuin muuttokuorma, esikoisemme. Isän ja mieheni välissä istuin vatsa pyöreänä. Tuntui hyvältä päästä kotiin lasta saamaan.

 

Mun mies ja isä, taisivat olla ystäviä.

 

Ja niin siinä kävi. Isä oli elämässäni paljon. Esikoisen ultrassa, hankkimassa vaunuja, sänkyä ja pyörittämässä päätään kun ostelin vauvalle vaatteita.

Viimeinen yhteinen hetki ja projekti oli Pietersaaren kirjastossa. Isä oli jo huonossa kunnossa, mutta halusi tulla kanssani kokoamaa näyttelyä. Isä keksi ripustuskeinot ja minä laitoin työni paikoilleen. Muistan tietäneeni, että tämä on viimeinen hetkemme.Vaikka tuosta näyttelystä kului suunnilleen vuosi ennen kuin isä kuoli, emme olleet koskaan samalla tavalla kaksin. Siinä hetkessä meillä oli yhteinen kunnioitus ja rakkaus toisiamme kohtaan. Hän oli ylpeä minusta ja minä kiitollinen hänestä. Meillä oli hauskaa, nauroimme samoille asioille ja vitsailimme samoista asioista. Vaikka en ole mikään suuri taitelija, hän oli tyytyväinen minuun ja näyttelyyni. Sisimmässäni olen aina tiennyt että isä arvosti sitä etten koskaan hakkinut niitä ”sihteerin virkoja” vaikka ajoikin aikanaan omaa mielipidettään.

 

Isä oli kunniavieras näyttelyssäni, hän kirjoitti nimensä ensimmäiseksi vieraskirjaani.