Kaipaan onnellisia hetkiä, niitä joissa ei ollut murheen pisaraakaan.

Kylätiellä katson tähtiä ja muistan miten esikoiseni istui kärryissä ja minä lauloin hänelle kävellessäni:

aurinko aurinko lämmittää

korvaa ja nenää se virkistää

ihana ihana aurinko

pyöreä kultainen lammikko

 

Mihin katosivat kaikki ne vuodet?

Tulin raskaaksi opintojen loppusuoralla. Raskaus oli yllätys. Minulle se oli vastaus kysymykseeni miten minun nyt käy.Vaikka rakastin koulua ja elin elämää molemmista päistä, konkreettisesti tuhlasin nuoruuttani, sisimmässäni kaipasin pysähtymistä.

Lapsi pysäytti minut ja juurrutti takaisin juurilleni. 

Tyttö syntyi, hän oli tilaustyö apelleni. Hän tiesi ensi hetkestä saakka, että me saamme tytön. Ja niin hän rakasti tyttöä, hän rakasti kaikkien niiden jäljellä olevien päivien edestä.

Ei kovin kauaa siitä, syöpä sammutti appeni lyhdyn.

En sitä silloin ymmärtänyt, en tajunnut mihin mieheni katosi. Hän seisoi pimeässä, suruun kietoutuneena.

Kylän raitilla lykkäsin jossakin vaiheessa toista lastani, esikoinen pyöräili vieressä. Toisesta raskaudesta en uskaltanut nauttia, sillä olin jo menettänyt kolme .Pelkäsin että tämäkin minulta otetaan pois.

Olen kiitollinen kahdesta lapsesta. En koskaan olisi uskaltanut oikeasti toivoa kolmatta, saati kestää ainuttakaan keskenmenoa.

Elimme hetken kuplassa, jonka puhkaisi tapahtuma. Lapseni henkinen hyvinvointi romahti ja siitä seurasi pitkä avuttomuuden tunne. Olin ahdistunut ja peloissani, koin kyvyttömyyttä ja opin läksyni. Elämä on täynnä lapsia kaltoinkohtelevia vastuuntunnottomia aikuisia.

Lapsesta kasvoi vahva ja kaunis. Ihailen lapseni sisäistä voimaa ja arvostan sitä tietä jonka hän pienenä lapsena kulki selvitäkseen siitä kaikesta.

Meistä tuli vahvoja, meistä tuli selviytyjiä.

Tai niin minä luulin. On minun vuoroni seistä pimeässä, surun peitto yllä. Tähtikartta ei vie minua takaisin menneisyyteen, Vaikka niin haluaisin takaisin niihin hetkiin kun iloni oli puhdasta ja huoletonta. Kun olin vielä hupsu suklaasilmä. Kun vielä tursusin silkkaa iloa.

Välillä ilo käy, välillä hukun suruun ja kuulen mieheni sanovan: ajan kanssa se helpottaa.

Kaikkina elämäni tärkeimpinä hetkinä samaan aikaan on ollut valo ja sen varjo.

Uskoakseni monille näyttäydyn henkilönä jota ei murheet paina. En ole oppinut saamaan apua tai pyytämään sitä. Enkä ole varma haluanko autettavaksi.

Olen lupautunut terapiaan, koeoppilaaksi. En tiedä millainen oppilas olen, enkä tiedä yllätänkö jopa itseni. En tiedä olenko valmis ja haluanko edes jakaa vereslihaani kenenkään toisen kanssa. Isän kuoleman myötä olen aloittanut oman epävarmuuteni käsittelyn, sillä vielä aikuisenakin peilasin asioita isäni kautta. Isä oli minun elämässäni suuri ja vahva hahmo.

 

Ehkä minä löydän takaisin valoon, nyt  vielä seison pimeässä.