Mun piti olla aikuinen ja ymmärtää että syöpä vie mun isäni. Oli paljon helpompaa tuudittautua pehmeään valheeseen kuin kohdata kuolema.

Me ei isän kanssa puhuttu kolemasta, hän ei halunnut. Hän halusi elämänjanollaan ja tahdolla selättää syövän.Yhdessä me leikittiin leikkiä: kuolemaa ei ole.

Tahto ei vaan riittänyt eikä niin monet syöpähoidot ja lääkkeet. Isältä lähti hiukset, voimat ja muisti.

Mulla on isää ikävä. Sitä on niin vaikea selittää, että se ikävä muutta mut lapseksi. Se ikävä palauttaa mut takaisin lapsuuteen, jossa mun isä oli kaikkivoipa sankari. Mikä ikinä olikin vinossa, isä osasi sen korjata.

Mä itsekäästi olisin halunnut vielä hoitaa isää, vaikka isä olis ollu miten huonona, koska mä rakastin mun isää ja rakastan yhä.

Lapsena olin luvannut isälle, että hoidan vanhaa isääni. Isä oli säästänyt sopimuksen johon olin lapsena kirjoittanut nimeni alle. Isän mielestä se oli pätevä sopimus.

Meillä oli isän kanssa ristiriitoja, näkemyseroja ja kiivasta mielipiteen vaihtoa. Mun teini-iässä me riideltiin paljon. Mä olin varmasti haastava lapsi; herkkä, omatahtoinen ja periksiantamaton. 

Sen sijaan että muistelisin mun ja isän riitoja, eriäviä milipiteitä, olen keskittynyt niihin asioihin, jotka ovat mua elämässä kannatelleet. Mun isäni rakkaus ja hyväksyntä. Mun isäni ihalilu ja ylpeys.  Mun isä rakasti mua, sillä omalla hiljaisella tavallaan, jonka hän osoitti teoilla.

Isä ei koskaan kehunut, ei varmasti edes  osannut. Viimeinen yhteinen juttu oli, kun hän oli kanssani ripustamassa näyttelyäni. Me olimme kaksin isän kanssa. Isä oli varmasti jo tuolloin kipeä  ja taisimme tietää, että tämä saattoi olla viimeinen yhtenen juttumme( kuten olikin). Tuo päivä on mun mielessä kirkkaana. Ne yhteiset naurut ja herjat.

Mun isä oli turvallinen ja luotettava. Mä ihailin mun isää valtavasti lapsena. Aikuisena mä ymmärsin että isäkin oli mies ja aviopuoliso. Jossakin vaiheessa ymmärsin että miehenä isä ei ehkä ollut mikään unelmapuoliso.

Isän kuoleman jälkeen päätin päästää irti kaikesta huonosta. Mä halusin että muistelen niitä asioita jotka lohduttavat mua ja joissa on isän rakkautta mua ja perhettäni kohtaan. Isän kanssa  oltiin läheisiä koko mun aikuiselämä ja mun lapsista tuli isälle tärkeitä.

Isän haudalla tuli itku. Olen menettänyt jotain korvaamatonta. 

 

Olen isätön tyttö.