Olen hukassa ja jatkuvassa kaaoksessa. 

En näe metsää puilta, mutta näen mehiläisen lempimässä rakastaan.

En kuule ihmisten hälinää, mutta kuulen muurahaisten kuiskutukset.

Olen eksynyt,

kaikkialla samoja vaatimuksia ja odotuksia,

vain metsä ottaa minut syleilyynsä.

Väsymisen kanssa käyn karhunpainia,

kumpi voittaa, tahto vai uupumus?

Mun isä

Kohta tulee vuosi isän kuolemasta. Ajatukseni ovat käyneet useasti kuluneen vuoden aikana isän luona. Mun isä ei varmaan olis ansainnu mitään vuoden isä palkintoa, mutta jotakin hän osasi oikein minun suhteeni. Nykyisin puhutaan sukupuolineutraalista kasvatuksesta, isäni ei sellaisesta kuullutkaan elämänsä aikana. Kuitenkaan en muista koskaan isän mulle sanoneen ”mikä on naisen paikka”. Tai sitten minä olen aina ollut liian sopimaton minkäänlaisiin valmiiksi laitettuihin muotteihin. Isä opetti autoista kaikenlaista ja minulla oli kokoelma rekkoja, autoja, siinä ohessa hoitelin nukkeja. Leikki oli leikkiä, ilma että leikillä oli sukupuoli.

On isää ikävä. Ei siksi että en osaisi elämääni ilman isää. Ihan vain siksi, että meidän suhde oli niin hyvä. Mun pohjalainen isäni ei paljoa puhunut rakastamisesta tai muustakaan hempeyksistä, mutta mun isä oli aina valmis auttamaan. Opiskeluaikoina isä ei koskaan kysynyt "onko rahaa", vaan hän törkkäsi rahanipun takkini rintataskuun ja sanoi asemalla" tässä rahaa, niin pysyt viinoissa ja tupakissa". Toisin sanoen, ostin ruokaa ja sain juustoa leivän päälle.

Toisesta huolehtiminen on minusta suurinta rakkautta.

​

Viimeisen kerran kun isä muutti minut opiskeliasunnosta, oli hän vävynsä kanssa. Isä ja mieheni tulivat hakemaan minut Kuopiosta kotiin. Kotiin oli tulossa muutakin kuin muuttokuorma, esikoisemme. Isän ja mieheni välissä istuin vatsa pyöreänä. Tuntui hyvältä päästä kotiin lasta saamaan.

Mun mies ja isä, taisivat olla ystäviä.

Ja niin siinä kävi. Isä oli elämässäni paljon. Esikoisen ultrassa, hankkimassa vaunuja, sänkyä ja pyörittämässä päätään kun ostelin vauvalle vaatteita.

Viimeinen yhteinen hetki ja projekti oli Pietersaaren kirjastossa. Isä oli jo huonossa kunnossa, mutta halusi tulla kanssani kokoamaa näyttelyä. Isä keksi ripustuskeinot ja minä laitoin työni paikoilleen. Muistan tietäneeni, että tämä on viimeinen hetkemme.Vaikka tuosta näyttelystä kului suunnilleen vuosi ennen kuin isä kuoli, emme olleet koskaan samalla tavalla kaksin. Siinä hetkessä meillä oli yhteinen kunnioitus ja rakkaus toisiamme kohtaan. Hän oli ylpeä minusta ja minä kiitollinen hänestä. Meillä oli hauskaa, nauroimme samoille asioille ja vitsailimme samoista asioista. Vaikka en ole mikään suuri taitelija, hän oli tyytyväinen minuun ja näyttelyyni. Sisimmässäni olen aina tiennyt että isä arvosti sitä etten koskaan hakkinut niitä ”sihteerin virkoja” vaikka ajoikin aikanaan omaa mielipidettään.

Isä oli kunniavieras näyttelyssäni, hän kirjoitti nimensä ensimmäiseksi vieraskirjaani.

Taas nousevat menneisyyden haamut tuolta jostakin. Kaikki alkoi Facebookista, ystäväni jakamasta päivityksestä.

Hänen ystävänsä oli poistunut Kansallisbaletin yleisöstä, koska:

”En halunnut osallistua yhteiseen kiusaamishetkeen”

(lainaus:https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005930463.html?fbclid=IwAR2OalEevHtwh5Ikom6KCBSi7P_fODB3eWI53Rd8QFm_6nRIk6uuzQzPQkA / Ani Kellomäki)

Oman kokemukseni mukaan meidän yhteiskunta suojelee kiusaajia. Sosiaalinen turva ja piilopaikka myönnetään kiusaajalle, henkisen tai fyysisen väkivallan tekijälle. 

Minulla on kokemuksia omakohtaisesta, vuosia kestäneestä hekisestä pahoinpitelystä, jonka tekijänä oli lauma ihmisiä. Sen lisäksi on kokemuksia kun omaa lastani on kiusattu, niin aikuiset kuin lapset.

Kiusatuksi tulemisen perintö on minua aiheena kiinnostava ja tuttu, sillä ensisijaisesti pohdin: mitä minä olen tehnyt väärin.

Minulla on kiusatun rikkinäinen ja epävarma mieli. Minä olen uhrikäyttäytyjä ja nykyisin yhä uhriudun helposti. En voi muuttaa historiaani, mutta voin tietoisesti ja aktiivisesti torjua väkivaltaa, joka kohdistuu itseeni, lähipiiriin tai ylipäätään muihin.

Haaste on vaikea.

Olin todistaja tilanteessa, jossa poikalauma esti yhden pojan pääsyn Prismaan. Ohikulkevat aikuiset eivät reagoineet millään tavalla altavastaajaan, vaan henkinen väkivalta sai jatkua. Välinpitämättömyys on hyväksyntää.

Seurasin hetken, nousin autostani. Huusin: "Hei, mitä siellä tapahtuu" ja se riitti hajottamaan lauman.

Taiteen keinoilla voidaa nauraa kaikille ja kaikelle koska se on taidetta. Näin baletissakin voidaan esittää läski,laiska ja tyhmä nainen, luultavasti myös ikisinkku( koska kuka nyt läskin haluaisi?) osana lasten satua ja ihanteita.

Tapakasvatus on perseellään, jos yleisössä saadaan vapaasti nauraa aikuisen luvalla läskille, laiskalle ja tyhmälle naiselle. Ja tietenkin läski nainen on kaikkea tätä! 

Tuorein ja virallisesti hauskin läski on Taika- Pasi. Hänkin tyhmä ja laiska reppana. Onneksi me saamme kuitenkin nauraa hänelle ja hänen kaltaisilleen.

Muita kansan hauskoja läskejä saa etsiä koomikkojen puolelta. Yksi suosituimmista Sami H.

Tanhupallon voitto kirvoitti aikuiset huolestumaan lapsista: Lapsille LÄSKI roolimalli.

Näillä hauskoilla läskeillä annetaan lupa nauraa läskelle, annetaan miellikuva tyhmästä, laiskasta, ahneesta  ja säälittävästä ihmisrauniosta.

Yksi haukkumasana on muuten läski. Laihenliini, hoikkeliini, ne ovat kehuja ulkonäöstä.

Olet mitä syöt on ihana ohjelma, jonka alleviivaa sitä, että läski johtuu sinusta itsestäsi. 

Minäpä kerron :

2000 luvun alussa laihdutin painonvartijoissa ja olin jo lähellä ihanne painoani. Rasvattomuuden takia hormonitasapainoni kärsi, mutta en sitä silloin ymmärtänyt.

Raskauden jälkeen kehoni oli sekaisin. Lasta ei kuulunut ja sitten  keskenmenojen jälkeen painoni nousi 10 kiloa muutamassa viikossa. Olin huolissani terveydestäni. Lääkäri sanoi että se on oma vikani, koska olen syönyt suruun.

Toinen lääkäri sanoi, että keskenmenot  ovat oma syyni koska olen läski. Kukaan ei uskonut tai auttanut minua kun kerroin miten kehoni on muuttunut. Kaiken syynä olin minä itse.

Olen kokeillut Cambridgekuuria ja laihduin yli kymmenen kiloa, vain siksi että kilpirauhaseni lakkasivat toimimasta.

En enää ikinä laihduta.

Laihdutukset ovat tehneet kehostani epäterveen ja epätasapainoisen.

Tätänykyä syön ainoastaan terveellisesti.Jos se ei muuta kehoni koostumusta, olkoot niin.

Minun kuppini on täynnä niistä ihmisistä jotka ottavat oikeudekseen  puhua läskeistä pahaa, tuomita, pilkata ja olettaa. Ukomuodon perusteella, kukaan ei voi päätellä kenestäkään mitään.

Ei edes Pippa Laukka. Hänelle muuten tiedoksi, minun kakkani ei kellu.

Niin kauan kuin muistan on muilla ollut oikeus kommetoida läskeäni, ulkonäköäni ja olomuotoani.

Se on kuin hauska letkautus jonka minulle, hilpeälle, läskille, laiskalle, ahneelle ja tyhmälle naiselle voi sanoa.

Minua voidaan kommentoida hyvin monilla eri tavoilla, ihan noin vain, koska enhän minä koskaan suutu.

Yksi mieleenjääneistä kommenteista on:

Sulla on niin nätit kasvot, ettei haittaa vaikka oletkin lihava.

Olen varmaankin jonkun ihmisen mielestä surullinen jankuttaja, joka ei koskaan pääse yli aiheesta: Ai sua on kiusattu, no mitä sitten, niin kaikkia joskus.

En tarkastele kiusaamista ainoastaan omasta näkökulmastani, vaan yhteiskunnallisena ilmiönä. Vaikuttaa siltä, että henkinen väkivalta hyväksytään meidän kulttuurissamme, osana "kovaa elämää".

Kiva koulu-hanke on kuin tuuleen huutaisi. Ainakin meidän perheessä se on ollut hyttysen pierua kohta kolme vuotta.

Ainut asia joka on muuttunut on oma suhtautumiseni. Nykyään sanon: älä aloita mitään, saat antaa takaisin niin lujaa, että jää viimeiseksi, minut saa kutsua kouluun jälkipyykkiä varten.

Koenko olevani epäonnistunut äiti, kun tämä on viimeinen keino? Oikeastaan en. Olen ainoastaan harmissani että olen opettanut lapselleni moraalia ja kiltteyttä. Miten olinkaan niin tollo! Kiltteys on pahinta mitä lapselle voi opettaa.

Lopetan kirjoitukseni erään lapsen kommenttin: "Tovottavsti open sormi palaa kuumaliimassa".

Prismassa on puu, jossa lasten toiveita. Perheiden toiveita.

Hope kerää perheille iloa.

Tulin niin surulliseksi niistä punaisista sydämmistä jotka roikkuivat kuusessa. Noin monen toive roikkuu ilmassa.

Nappasin kuusesta lapsen toiveen. Tyttö, teini. Hän ei paljoa pyytänyt ja niinkin pieni pyyntö roikkui siellä kuusessa.

Mikä saa minut auttamaan, ottamaan sen lapun sieltä. Ei se ei ole ylemmyyden tunne, tai se että olisi parempi ihminen, ei edes se ettei minua tuomittaisi helvettiin taikka se että se lappu vie minut taivaaseen En rassuka ole ede rahoissani uiva Roope Ankka. 

Vastoin kaikkia olettamuksia en ole elänyt 90-luvun lamaa, minä en tiedä köyhyydestä mitään. Kun muut kituuttivat, minä sain aivan mitä ikinä olisin halunnut. Lama ei koskenut vanhempiani. Heillä riitti töitä yllin kyllin.  Pettymykseksi joudun kuitenkin kertomaan, etten edes teininä halunnut Lewiksiä, adidaksia, sun muita juppikuteita vaikka niitä minulle hankittiin. Itku kurkussa kävin seiskaluokan "ihan paskoissa vaatteissa". Uudet farkut menivät välittömästi leikkuriin, niihin tuli reikiä ja maalia, koska halusin olla hippi ja näyttää siltä( pääsin toteuttamaan habitutani vasta muuttaessani Kajaaniiin opikelujen pariin).

Nykyään olen esiteinin äiti ja muistan mitä on olla nuori. Tajuan, että näillä nuorilla on vaikeampaa uskaltaa poiketa valtavirrasta. Köyhyys ei koskaan ole ollut muodikasta, laman aikanakaan. 

Tuo kuusi kutsui minua maagisesti puoleensa.

Otin lapun siksi, etten kestänyt ajatusta lapsesta joka joulun jälkeen kuuntelee koulussa mitä kaikkea toiset ovat saaneet. Hän ei varmaankaan "mitään" siihen nähden mihin tämä meidän kulutushysteria suuntaa. Hän ei varmaankaan saa uutta kännykkää, jonka jo niin kovin moni (luultavasti hankki mustana perjentaina). Ajattelin lasta. Vaikka en näe hänen ilmettään, mutta uskon että hän on onnellinen kun joku vastaa toiveeseen.

Mikä oli tuo toive?

Karkkia ja joku lahjakortti johonkin.

Mun sydän särkyi luettuani tuon. Siinä ei ole mitään mahdotonta, eikä mitään ylenpalttista.

Yksi pääteema elämässäni on kohtuullistaminen. Tai yritän elää kohtuullisemmin.

Olen  suuri kirpparikuluttaja. Tarkoituksena on vanhan materiaalin uudelleen käyttö tai sen muokkaaminen.

Päädyin uudelle pop up kirppikselle jossa ihan vahingossa huomasin siellä kyltin jossa kutsuttiin ihmisiä vapaaehtoiseksi jakamaan ruokaa, tekemään yhteistä hyvää. 

Valitettavasti en ehdi vaikka haluaisin, olla osana vapaaehtoistyötä. Unelmissani olisin sellainen taho, joka jakaisi ruokaa lapsiperheille ja kykenisi järjestämään lapsille kesätapahtumiin rannekkeita, vaatteita, kokemuksia ja elämyksiä. Haluaisin olla niin rikas, ettei tuntuisi missään lahjoittaa vaikka 10 perheelle kesäelämyksen, mutta en ole.

Olen ihan tavallinen,mutta  minusta tulisi köyhä, jos puolisoni jostakin syystä estyisi menemään töihin, tai jos me eroaisimme, minä olisin taloudellisessa ahdingossa. Voi olla että moni olisi itseni tavoin pulassa tai joutuisi mahdollisesti tinkimään nykyisestä elintasostaan.

Jossakin vaiheessa aikuisuutta, varmaankin silloin, kun silmäni aukenivat lapsiperheköyhyydelle, ymmärsin että tosiaan euro voi olla aivan liian paljon "hömpötyksiin".

Euro, sillä saa ruokaa, esim: 400gr makaronia( 0,23 e) Rainbow herne-maissi-aprika 200gr (0,45 e) ja  jälkkäriksi hedelmä/piltti/ jogurtti a 0,25e purkki. Luulen että makaronia säästyisi seuraavaankin ateriaan. Nämä kaikki tuoteet saisi eurolla. Eivät toki ole luomua, ei kalliiita tuotteita, eikä varmasti muodikasta gurmeetakaan, mutta nälkä lähtisi.

Otanpa tästä haasteen itselleni, haasten samalla muut. Yritän saada 4 hek.perheen selviytymään ensi viikosta 45 eurolla koko viikon. Toki käytän jo kotona olevia materiaaleja, mutta uusiin en tuhlaa 45 euroa enempää. Katsotaan onnistuuko.

Kirpparilla sain idean ja jo syntyessään sillä oli tekopyhä hymy. irvistys on kuitenkin tahatonta. Uskoakseni olen monien silmissä jumalaton, kuin vakaasti mitään uskoa tunnustava. Tai uskon minä, minä uskon hyvyyteen, vilpittömyyteen, rakkauteen ja empatiaan. Minä uskon ja toivon inhimillisyyttä, herkkyyttä ja kykyä ymmärtää.

Minä haluan auttaa ja sain vastauksia. Paikalle saapui henkilö, jolta sain tarvittavaa tietoa.Kirpparille meneminen kannatti. Päätin kerätä ison kassin jouluisia herkkuja, ruokaa ja hygieniatuotteita.

Vähän kerrrallaan kerään sen kassin täyteen, paketoin jokaisen lahjan ja kirjoitan jotakin. Kirjoitan vaikka, että tämä on palanen rakkautta. 

Juuri sille kirpparille minun kuului lauantaina mennä. Olen kiitollinen että minut johdatettiin juuri sinne.

Tästä alkaa sädekehäni kiillotus. Aamen.

Kaipaan onnellisia hetkiä, niitä joissa ei ollut murheen pisaraakaan.

Kylätiellä katson tähtiä ja muistan miten esikoiseni istui kärryissä ja minä lauloin hänelle kävellessäni:

aurinko aurinko lämmittää

korvaa ja nenää se virkistää

ihana ihana aurinko

pyöreä kultainen lammikko

Mihin katosivat kaikki ne vuodet?

Tulin raskaaksi opintojen loppusuoralla. Raskaus oli yllätys. Minulle se oli vastaus kysymykseeni miten minun nyt käy.Vaikka rakastin koulua ja elin elämää molemmista päistä, konkreettisesti tuhlasin nuoruuttani, sisimmässäni kaipasin pysähtymistä.

Lapsi pysäytti minut ja juurrutti takaisin juurilleni. 

Tyttö syntyi, hän oli tilaustyö apelleni. Hän tiesi ensi hetkestä saakka, että me saamme tytön. Ja niin hän rakasti tyttöä, hän rakasti kaikkien niiden jäljellä olevien päivien edestä.

Ei kovin kauaa siitä, syöpä sammutti appeni lyhdyn.

En sitä silloin ymmärtänyt, en tajunnut mihin mieheni katosi. Hän seisoi pimeässä, suruun kietoutuneena.

Kylän raitilla lykkäsin jossakin vaiheessa toista lastani, esikoinen pyöräili vieressä. Toisesta raskaudesta en uskaltanut nauttia, sillä olin jo menettänyt kolme .Pelkäsin että tämäkin minulta otetaan pois.

Olen kiitollinen kahdesta lapsesta. En koskaan olisi uskaltanut oikeasti toivoa kolmatta, saati kestää ainuttakaan keskenmenoa.

Elimme hetken kuplassa, jonka puhkaisi tapahtuma. Lapseni henkinen hyvinvointi romahti ja siitä seurasi pitkä avuttomuuden tunne. Olin ahdistunut ja peloissani, koin kyvyttömyyttä ja opin läksyni. Elämä on täynnä lapsia kaltoinkohtelevia vastuuntunnottomia aikuisia.

Lapsesta kasvoi vahva ja kaunis. Ihailen lapseni sisäistä voimaa ja arvostan sitä tietä jonka hän pienenä lapsena kulki selvitäkseen siitä kaikesta.

Meistä tuli vahvoja, meistä tuli selviytyjiä.

Tai niin minä luulin. On minun vuoroni seistä pimeässä, surun peitto yllä. Tähtikartta ei vie minua takaisin menneisyyteen, Vaikka niin haluaisin takaisin niihin hetkiin kun iloni oli puhdasta ja huoletonta. Kun olin vielä hupsu suklaasilmä. Kun vielä tursusin silkkaa iloa.

Välillä ilo käy, välillä hukun suruun ja kuulen mieheni sanovan: ajan kanssa se helpottaa.

Kaikkina elämäni tärkeimpinä hetkinä samaan aikaan on ollut valo ja sen varjo.

Uskoakseni monille näyttäydyn henkilönä jota ei murheet paina. En ole oppinut saamaan apua tai pyytämään sitä. Enkä ole varma haluanko autettavaksi.

Olen lupautunut terapiaan, koeoppilaaksi. En tiedä millainen oppilas olen, enkä tiedä yllätänkö jopa itseni. En tiedä olenko valmis ja haluanko edes jakaa vereslihaani kenenkään toisen kanssa. Isän kuoleman myötä olen aloittanut oman epävarmuuteni käsittelyn, sillä vielä aikuisenakin peilasin asioita isäni kautta. Isä oli minun elämässäni suuri ja vahva hahmo.

Ehkä minä löydän takaisin valoon, nyt  vielä seison pimeässä.

2009 Seison jonossa pienen lapseni kanssa ja keski-ikäinen valkoinen mies  ohittaa meidät. Hän haluaa selvästi keskivertoa enemmän jäätelöä kuin lapset. Joku toinen äiti avautuu tilanteessa ja mies pakenee paikalta.

Onkohan mitään järkeä opettaa lasta odottamaan omaa vuoroaan, kulkemaan kohteliaasti jonossa,  kun joku huonosti käyttäytyvä aikuinen  vesittää kaiken mitä yrität lapsellesi opettaa.

Itse muistan aina että käytöstapoja painotettiin kotona. Samoin ensimmäisten luokkien opettaja, luokan runotaulussakin luki: ovi aukeaa avaimella, sydän hyvillä sanoilla,muista aina:  anteeksi, ole hyvä, kiitos. 

Harvoin olen kuitenkaan kuullut anteeksipyytyöä huonosti käyttäytyneeltä ihmiseltä, yleensä aikuiselta. Sen sijaan kuppaisia selityksiä ja soperteluja omalle huonolle käytökselle.

Lapsuudessa olin monien pilkan ja nöyryytyksen kohteena, mukaan mahtui niin aikuisia kuin lapsia, sukulaisia, lähipiiriä kuin tuntemattomia. Olin jo unohtanut moniakin asioita, joita sitten lukiessani päiväkirjoja muistin taas miten huonosti kasvuympäristöni minua kohteli. Selviytyäkseen elämässä tarvitaan joitakin oljenkorsia ja niitä onneksi minun kohdalleni sattui.

 Anteeksi antaminen muille ei ole ollut helppoa, itselleen anteeksi antaminen on ollut vaikeinta. Minäkin olen tehnyt virheitä ja toiminut moraalittomasti. Olen myös opetellut vetämään rajoja elämässäni ja myös se on tuonut omat haasteensa. Olen aina ollut ulkopuolinen ja tottunut siihen. Olen tottunut olemaan yksin.

Tämä yksin olemisen luonne on ollut yhteinen sielunmaisema isäni kanssa. Isäni ymmärsi mielenliikkeeni, enkä siksi kokenut yksinäisyyttä. 

Olen janonnut hyväksyntää ja ihailua, koska minulle lapsuudessa ja nuoruudessa kasvuympäristö opetti, etten kelpaa itsenäni muiden joukkoon. 

Minun on pitänyt kasvaa äidiksi ja lapseni minun mittaiseksi, että sadan vuoden uni haihtusi silmistäni.Omia rajojaan voi puollustaa kohteliaasti, mutta kohteliaisuus ei ihan kaikille riitä.

 2018 Konsertin vessajonossa taas lastani ohiteltiin, tällä kertaa nainen. Hiljainen raivo minussa nousi, mutta huuleni sulivat hymyyn: anteeksi rouva,mutta hän oli ennen sinua.

Istuessamme yleisössä, puoliksi halvaanutunut ja humaltunut nainen pilasi monen konserttielämyksen. Etenkin meidän, minun, lapseni ja äitini, joiden takana hän istui. Se että on vammainen tai vammautunut ei oikeuta käyttäytymään kuin apina. Pilattuaan omalla päälle laulullaan ja jatkuvalla selostuksellaan pyysin häntä olemaan kohtelaiisti hiljaa, johon sain vastaukseksi olevani  vanha, katkeroitunut köyhä akka, joka ei ymmärrä laatutaiteesta mitään. Hän oli kuulemma sukua Kekkoselle ja maksettuaan konsertista hän saisi laulaa ja tehdä mitä ikinä halusi.

Sen lisäksi hän kävi minuun käsiksi takaa päin. Sain nyrkistä takaraivooni ja hartioihin.

Pyysin toisen kerran häntä vaikenemaan sanoillani: Anteeksi mutta, 12- vuotias tyttäreni käyttäytyy sinua paremmin, lopeta hyvissä ajoin.

Tilanne jatkui omalla painollaan päin helvettiä, mutta minä tein päätöksen: jatkossakin puolustan rajojani ja oikeuksiani.

Mitähän olisi lukenut lehtien otsikoissa, jos olisin samalla mitalla tirvassut kyseistä naista turpaan. Olisin antanut nyrkkieni laulaa ja huutanut hänelle, siitäs sait vanha köyhä akka.

Olisiko otsikkona ollut:

" Nainen pahoinpitelin kännisen  puollustuskyvyttömän vammaisen yleisössä" ?

Mun piti olla aikuinen ja ymmärtää että syöpä vie mun isäni. Oli paljon helpompaa tuudittautua pehmeään valheeseen kuin kohdata kuolema.

Me ei isän kanssa puhuttu kolemasta, hän ei halunnut. Hän halusi elämänjanollaan ja tahdolla selättää syövän.Yhdessä me leikittiin leikkiä: kuolemaa ei ole.

Tahto ei vaan riittänyt eikä niin monet syöpähoidot ja lääkkeet. Isältä lähti hiukset, voimat ja muisti.

Mulla on isää ikävä. Sitä on niin vaikea selittää, että se ikävä muutta mut lapseksi. Se ikävä palauttaa mut takaisin lapsuuteen, jossa mun isä oli kaikkivoipa sankari. Mikä ikinä olikin vinossa, isä osasi sen korjata.

Mä itsekäästi olisin halunnut vielä hoitaa isää, vaikka isä olis ollu miten huonona, koska mä rakastin mun isää ja rakastan yhä.

Lapsena olin luvannut isälle, että hoidan vanhaa isääni. Isä oli säästänyt sopimuksen johon olin lapsena kirjoittanut nimeni alle. Isän mielestä se oli pätevä sopimus.

Meillä oli isän kanssa ristiriitoja, näkemyseroja ja kiivasta mielipiteen vaihtoa. Mun teini-iässä me riideltiin paljon. Mä olin varmasti haastava lapsi; herkkä, omatahtoinen ja periksiantamaton. 

Sen sijaan että muistelisin mun ja isän riitoja, eriäviä milipiteitä, olen keskittynyt niihin asioihin, jotka ovat mua elämässä kannatelleet. Mun isäni rakkaus ja hyväksyntä. Mun isäni ihalilu ja ylpeys.  Mun isä rakasti mua, sillä omalla hiljaisella tavallaan, jonka hän osoitti teoilla.

Isä ei koskaan kehunut, ei varmasti edes  osannut. Viimeinen yhteinen juttu oli, kun hän oli kanssani ripustamassa näyttelyäni. Me olimme kaksin isän kanssa. Isä oli varmasti jo tuolloin kipeä  ja taisimme tietää, että tämä saattoi olla viimeinen yhtenen juttumme( kuten olikin). Tuo päivä on mun mielessä kirkkaana. Ne yhteiset naurut ja herjat.

Mun isä oli turvallinen ja luotettava. Mä ihailin mun isää valtavasti lapsena. Aikuisena mä ymmärsin että isäkin oli mies ja aviopuoliso. Jossakin vaiheessa ymmärsin että miehenä isä ei ehkä ollut mikään unelmapuoliso.

Isän kuoleman jälkeen päätin päästää irti kaikesta huonosta. Mä halusin että muistelen niitä asioita jotka lohduttavat mua ja joissa on isän rakkautta mua ja perhettäni kohtaan. Isän kanssa  oltiin läheisiä koko mun aikuiselämä ja mun lapsista tuli isälle tärkeitä.

Isän haudalla tuli itku. Olen menettänyt jotain korvaamatonta. 

Olen isätön tyttö.